Kirjani Isoisäni rosvopäällikkö – vankilanjohtajan tarina ilmestyi 1. huhtikuuta. Kyseessä on vuonna 1920 syntyneen isoisäni elämäkerta, jota ryhdyin kirjoittamaan keskellä korona-arkea vuonna 2021. Kirja jakautuu kolmen keskeisen teeman ympärille: sota, usko ja vankila. Sota pohjusti radikaalia ja elämän kokonaan mullistavaa uskoontuloa ja uskoontulo puolestaan kutsumusta vankilatyöhön.

Kirjan kirjoittaminen lähtee liikkeelle idean syntymisestä. Olen aina kirjoittanut paljon, ja kirjoitan myös työkseni. Ajatus ihan oman kirjan julkaisemisesta tuli päähäni kuitenkin todella yllättäen hyvän ystävän innoittamana. Tämän jälkeen en kauaa aikaillut, vaan ryhdyin penkomaan isoisän tarinaa perusteellisesti. Aihe suorastaan pakotti kirjottamaan.

Taustatutkimuksen tekeminen on työlästä mutta mielestäni kuitenkin kiehtovin vaihe kirjoitusprosessia.  Uuden löytäminen ja havaintojen tekeminen vievät mennessään niin, että ajantaju häipyy.  Jokainen yksityiskohta saa aikaan valtavan innostuksen. Tuolloin saa myös tuottaa vapaasti ilman kontrollia raakatekstiä ja sitä, mitä todella näkee, tuntee ja ajattelee. Myöhemmissä vaiheissa tästä karsiutuu paljon pois. Kun tein taustatutkimusta, kirjastojen ja arkistojen toiminta oli koronan vuoksi rajoitettua. Kirjastosta sai noutaa kirjoja etukäteen varaamalla, kunhan ei jäänyt oleskelemaan. Arkistovierailulle piti sopia tarkka aikaikkuna, ja samaan aikaan paikalle pääsi vain kourallinen tutkijoita.

Oleellisena osana elämäkerran kirjoitusprosessiin kuuluu myös tutustuminen keskeisiin paikkoihin päähenkilön elämän varrelta. Konkreettisissa tiloissa ja maisemissa huokuu mennyt historia. Ne kehystävät tarinoita, synnyttävät oivalluksia ja kannattelevat menneitä vuosikymmeniä säilyen ainakin jossain määrin ihmisten kadotessa. Oman tutkimusretkeni kohokohtia olivat vierailu Riihimäen vankilaan sekä Saarivaaraan, pieneen Venäjän kyljessä uinuvaan pikkukylään, jossa päähenkilöni on kasvanut ja jossa on tätä nykyä alle kymmenen vakituista asukasta. Kävin myös tunnustelemassa ilmapiiriä Mikkelin vankilan entisessä pihapiirissä, jossa olen lapsena asunut mutta joka ei enää kuulu vankilalle.

Ensimmäisen version kirjoittaminen oli koko prosessin työläin vaihe. Vähitellen elämäkerran kerrostumat hahmottuivat. Tuntui nautinnolliselta, kun tarinaan sai lisätä kiehtovia yksityiskohtia. Rakensin kertomusta kuin palapeliä pala palalta. Myöhempien versioiden määrässä en pysynyt enää laskuissa.

Kustantajan löytäminen tuntui todelliselta koetinkiveltä. Elokuussa 2023 lähetin tekstin seitsemälle kustantajalle jännityksen sekaisin tuntein ja jäin useaksi kuukaudeksi epätietoisuuteen. Ensimmäinen hylsy tosin tuli jo seuraavana päivänä. Jo silloin rakensin varasuunnitelman omakustanteesta: se ei olisi maailmanloppu. Suurin osa kustantajista vastasi syksyn aikana kieltävästi, ja osalta ei tullut minkäänlaista vastausta. Marraskuussa sain lupaavan yhteydenoton Väyläkirjoilta. Pian teimme kustannussopimuksen ja aikataulusuunnitelman. Yhteistyö sekä kustannustoimittaja Sanna Karjalaisen että kustantaja Tuomo Korteniemen kanssa sujui erinomaisesti.  Sain kysymyksiini nopeasti vastauksia, ja yhdessä saimme hiottua tekstin rakennetta vielä paremmaksi.

Kustantamon porukan jäädessä joululomalle minä aloin oikolukea ja viimeistellä kässäriäni. Tämä vaihe vie aikaa ja vaatii tarkkuutta. Teksti pitää lukea lukuisia kertoja suurennuslasin kanssa läpi, sana kerrallaan. Oikolukeminen on kuitenkin varsin mekaanista työtä eikä vaadi sen suurempia pohdiskeluja. On tärkeää, että ei lue liian pitkää pätkää kerrallaan ja pitää välissä kunnon taukoja. Kyllä siinä sivussa tuli jouluakin vietettyä.

Lopullisen version luovuttamisen jälkeen seurasi odottelua. Kirja oli lähtenyt painoon, ja mitään ei voinut enää tehdä. Mieli yritti edelleen skannata tekstiä, mutta yritin vaimentaa sen. Onnistuneen, graafikon hienosti loihtiman kansikuvan tuijottelu auttoi antamaan uskoa omaan projektiin.

Kun kirjalaatikot lopulta saapuivat, iski epätodellinen olo, jopa tyhjyys. Takana on vuosien ponnistukset ja tunnemyrskyt, ja kirja lähtee nyt maailmalle elämään omaa elämäänsä. Oman tarinan äärellä viipymisestä ja sen työstämisestä pitää luopua kuin pesästä lentävästä lapsesta. Itsestä lähtee iso palanen seilaamaan tuntemattomille vesille, ja jää vain toive kuulla sen kuulumisista lukijoiden kautta. Lopulta voi vain arvailla, mitä kaikkea oma tarina saa aikaan lukijoiden ajatusmaailmassa.